Tietoni saattaa olla vanhentunutta, sillä elin sossun tuilla jotakuinkin seitsemän vuotta sitten, mutta epäilen suuresti, että tuilla eläjien oloja olisi ainakaan helpotettu vuosien mittaan ja ensi vuonna tilanne pahenee ihanan hallituksemme myötä.

Sosiaaliturvatuki on tarkoitettu pohjallaolijoille. Niille, joilla menee niin huonosti, ettei heillä ole tuloja (eivät käy edes osa-aikatöissä), ei omaisuutta (esim. omistusasuntoa) tai sijoituksia (osakkeita, kryptovaluuttaa tms.).

Jos joku kuvittelee, että sossun tuilla eläminen on luksuselämää, niin ei ole. Vaikka sossun tukiin lisättäisiin muut mahdolliset tuet, kuten maksimaalinen asumistuki, niin tulot ovat kaikkineen jotakuinkin 900€/kk.

Jos olet joutunut pohjalle, niin hyvä uutinen on, että olet saavuttanut pohjan, josta alemmas on vaikea päästä.

Huono uutinen on, että sieltä on hemmetin vaikea päästä ylös, koska

a) toipuminen mistä tahansa sairaudesta edellyttää hoitoa ja julkiseen terveydenhuoltoon päästään, jos päästään. Ja vaikka pääsisit, niin sinulla ei silti välttämättä rahat riitä julkiseenkaan terveydenhuoltoon. Eikä ole sanottua, että saisit julkiselta muuta hoitoa kuin lääkereseptin. Lääkkeen, josta ei välttämättä ole mitään hyötyä ja pahimmassa tapauksessa siitä on pelkkää haittaa.

b) et saa säästää rahaa. Sossun työntekijät seuraavat tilitapahtumiasi jatkuvasti. Koska sossun tuet ovat viimesijainen tuen muoto, niin sinulla ei saa olla minkäänlaisia tuloja. Jos sinulla olisi voimia käydä kerran kuussa töissä, niin et saa, menetät tuet. Tuloiksi lasketaan myös se, jos lainaat kaveriltasi rahaa. (lainaaminen on btw.rikkaampien juttu, köyhien ei kannata lainata rahaa, koska heidän tulonsa ovat niin pienet, etteivät ne riitä takaisinmaksuun vaan lainaaminen johtaa pelkästään velkakierteeseen) Myös jos keräät pulloja, nekin ovat tuloja. Tokikaan virkailijat eivät saa tietää käteistuloista, joita pullonkeruusta saat, mutta jos halutaan lain mukaan mennä (ja tottakai halutaan, blogini ei kannusta rikolliseen toimintaan), niin myös pullonkeruurahat ovat tuloja. 

 

Pahimmassa tapauksessa olet siis tilanteessa, jossa olet niin sairas, ettet kykene alkeellisimpaankaan työhön, mutta toisaalta koska et ole koomapotilas etkä vaikeasti vammainen, voi hoidosta päättävä taho katsoa sinut laiskaksi, joka vain esittää sairasta, jonka johdosta et ole oikeutettu saamaan tarvitsemaasi hoitoa.

Et myöskään pysty lainkuuliaisena ihmisenä säästämään, koska pienikin säästö, sanotaan 5€, jonka saat nälkävyötä kiristämällä kasaan, katsotaan tuloksi ja vähennetään tuista tai pahimmassa tapauksessa sinulle ei myönnetä sosiaaliturvatukea lainkaan, koska olet niin "rikas".

Niinpä, mitä ikinä sairastatkaan, toivot, että se menee ohi kuin flunssa, vähän lepäämällä. Lisäksi yrität unohtaa, miten vähän rahaa sinulla onkaan ja miten ihmeessä selviät seuraavan kuun laskuista. 

Eikä siinä vielä kaikki, sen kaiken keskellä on jotenkin säilytettävä itsearvostus. Itsesääli ei nimittäin paranna tilannetta yhtään.

 

Sossun tuilta "tavalliseen" elämään siirtyminen voi tapahtua ainakin kolmella tavalla:

1) Olet niin sairas, että sinulle myönnetään hoitopaikka ja hoitokulusi maksetaan ja lisäksi olet motivoitunut paranemaan. Tämä tapaus voisi olla esimerkiksi huumeriippuvuus.

2) Pääset pois sossun tuilta, koska sinulla on joku taho (esim.vanhemmat), joka maksaa sinulle hoidon, minkä tarvitset ja auttaa elämiskululuissa, esim.ostaa sinulle uudet kengät tarvittaessa ja tuo sinulle silloin tällöin ruokaa. Lisäksi olet motivoitunut paranemaan. Näin voi olla vaikkapa tilanteessa, jossa olet saanut riesaksesi krooniset rannekivut, jotka eivät ole kuitenkaan niin pahoja, että olisit oikeutettu kotiapuun, huolimatta siitä, ettet kykene kipeillä ranteillasi imuroimaan tai tiskaamaan ilman, että huudat kivusta. Saatikka, että kykenisit fyysiseen työhön tai edes näpyttelemään tietokonetta.

3) Teet laittomuuksia, kuten keräät pulloja tai mitä ikinä keksitkään ja säästät rahat esim. käteisenä, jotta saat tarvittaessa vaikkapa uuden talvitakin. Lisäksi panostat kaikenlaiseen ilmaiseen self helppiin, youtubeen, kirjaston kirjoihin jne. ja olet tarkka ruokavaliostasi (sen pitää olla halpa, täyttävä ja niin terveellinen kuin on pienillä tuloilla mahdollista). Tämä tilanne voisi olla vaikkapa keskivaikeaa masennusta sairastavalla.

Mikään yllämainituista teistä ei ole helppo ja kolmas vaihtoehto on lisäksi osittain laiton.

Kaikissa tapauksissa tulevaisuuden koko pienenee tai vähintään loittonee "sitku"-elämäksi. On vain selviydyttävä, päivä kerrallaan. Jatkuva epävarmuudessa eläminen oli ainakin itselleni sietämätöntä. "Jos en jaksa tätäkään vähää, niin yksinkertaisesti kuolen pois."

Luulen, että monet sosiaaliturvatuilla elävät ajautuvat velkakierteeseen, ihan vain, koska he haluavat ruokaa syödäkseen ja pitää katon päänsä päällä.

Luulen, että monet eivät myöskään jaksa yrittää. He ajautuvat "ihan sama" - kierteeseen, koska he ovat jo yrittäneet parhaansa, mutta joutuneet silti pohjalle. 

Luulen, että monille käy myös niin, että masennus, ahdistus ja muut mielenterveysongelmat pahenevat taloudellisen tilanteen ollessa niin surkea, että joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja koska pohjallaolo voi tuntua nöyryyttävältä.

 

On siis päivänselvää, miksi monet pohjalle päätyneet pysyvät pohjalla.

Joskus, noin ikuisuus sitten, olin nuori ja hölmö. Kuvittelin jaksavani ikuisesti kuin kone, eikä alaa valitessani tullut mieleenkään, että palkalla olisi väliä saati, että voisin palaa loppuun. En miettinyt sitäkään pidänkö tulevan ammattini käytännön työstä. Mielessäni ei myöskään käynyt, että tukia saa vain yhteen korkeakoulututkintoon.

Ainoa käytännöllinen näkökulma, jota pohdin, oli että valmistuttuani tarjolla olisi töitä. En halunnut olla lehdenjakaja, jolla oli maisterin paperit. Oikeastaan koko työn tarkoituksena oli rahoittaa matkustukseni, jota niin kovasti silloin rakastin.

Niinpä siis hain korkeakouluun opiskelemaan jotain "ihan kivaa". Aikanaan valmistuin ja vieläpä kunnollisilla papereilla. Työelämässä kokeilin eri työpaikkoja vain huomatakseni, että olin väärällä alalla. Sen lisäksi, että olin täysin väärällä alalla huomasin hämmästyksekseni, etten olekaan kone vaan ihminen. Jossain vaiheessa, siinä kolmenkympin liepeillä, tuli stoppi. Eikä mikään pieni alamäki vaan niin paha, etten päässyt enää sängystä ylös. Hyvänä päivänä jaksoin käydä suihkussa.

En kuulunut mihinkään liittoon, sillä miksi olisin kuulunut? Mielessäni ei ollut käynyt, että minä joutuisin joskus työttömäksi. Minulla ei ollut vakityöpaikkaa. En ollut halunnut sellaista, koska olin tehnyt työtä alalla, joka ei kiinnostanut ja ajatus siitä, että sitoutuisin "ikuisiksi ajoiksi" työhön, joka pelkästään uuvutti, oli kauhistuttava. Niinpä siis ainoaksi vaihtoehdokseni jäi Kela ja Sossun kassa sekä julkinen terveydenhuolto. Hävetti. Hyvä jumala, että hävetti!

Minä olin koko elämäni mieltänyt itseni väsymättömäksi seikkailijaksi, joka selviää kaikesta! Lisäksi olin mieltänyt, että sossun asiakkaina ovat pelkästään päihde- ja mielenterveysongelmaiset. Ressukat, joiden lapsuus oli ollut kurja ja jotka eivät siksi pystyneet huolehtimaan itsestään. Minä en missään nimessä kuulunut siihen kategoriaan, minulla ei ollut päihdeongelmaa eikä kurjaa lapsuutta!

Mutta...nyt sitten minä olinkin se mielenterveysongelmainen. Se rassukka, joka ei pärjännyt omillaan. Virallisena diagnoosina oli keskivaikea masennus. Todellisuudessa masennustestin pisteet kertoivat minun kärsivän vaikeasta masennuksesta ja ahdistustestin mukaan olin vaikeasti ahdistunut. Tuo aika on tähänastisen elämäni syvin alho. Ehkä kuitenkin olin edelleen taistelijaluonne, sillä kun olin vihdoin niellyt ylpeyteni ja kohdannut todellisuuden "Minä tosiaan olen ihminen ja voin sairastua pahasti ja joutua pohjalle.", tein kaikkeni parantuakseni. 

Julkisella tehtiin lähete psykiatriselle, mutta sieltä psykiatri totesi, että olen liian terve enkä tarvitse psykiatrista hoitoa (psykiatri tai kukaan muukaan psykiatriselta ei edes tavannut minua, ei edes puhunut puhelimessa kanssani) ja niinpä terveyskeskuksesta hoidoksi tarjottiin pelkästään lääkkeitä. Yksityiseen psykiatriin turvautunen (silloin rahaa oli vielä jonkin verran jäljellä) sain taisteltua itselleni Kelan psykoterapian. Lisäksi laadin itselleni kirjallisen paranemissuunnitelman. Sen periaate oli yksinkertainen: "Olen tehnyt jotakin väärin, jonka takia olen tässä tilanteessa. On siis tehtävä asiat toisin kuin ennen."

Meni joitain vuosia, suurinpiirtein viisi, kunnes olin jälleen sen verran jaloillani, että kykenin osa-aikatyöhön. Hieno homma, paitsi että alalla oli niin pieni palkka (osa-aikaisena n.1100€/kk), että sain samat rahat tekemällä työtä neljä päivää kuussa. (Tukien päälle saa tienata bruttona 300€/kk.) Lisäksi inhosin työtäni. Kaikkia alani töitä. Olin työssäni hyvä ja jopa suosittu työntekijä, mutta se, että on jossain hyvä, ei tarkoita, että pitäisi siitä.

Niinpä päätin vaihtaa alaa. Siinä vaiheessa tajusin, että korkeakoulututkinto on täysin poissuljettu vaihtoehto. Olin käyttänyt tuet vuosia sitten eikä minulla ollut ketään, joka olisi rahoittanut elämiseni opintojen ajan. Eikä missään nimessä ollut vaihtoehto, että olisin tehnyt töitä ja opiskellut täysipäiväisesti. Kykeninhän ainoastaan osa-aikatyöhön ja siihenkin mitenkuten. En ollut enää masentunut enkä ahdistunut, mutta väsyin hyvin helposti. Miksi en ollut valinnut alaa, jolla olisi kannattavaa tehdä osa-aikatyötä?

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi toisen asteen tutkinnot. Tällä kertaa olin fiksu ja panostin valintaan. Kävin työkokeilussa (eli olin vapaaehtoisesti orjana), halusin tietää pidänkö käytännön työstä. Edellisellä alalla nimittäin opiskelut olivat jotain aivan muuta kuin käytäntö. Valitsin alan myös ja pääasiassa sen perusteella mihin kykenen. Lista asioista, joihin en kykene, oli pitkä kuin nälkävuosi. Vihdoin löysin alan, jota arvelin pystyväni tekemään ja joka olisi myös kiva.

Kouluttauduin. Se ei ollut aivan helppo juttu, sillä kuka tahansa ei saa opiskella työttömyystuella. Työttömyystuki ei myöskään ollut suuri eikä sen päälle saanut tienata. Opinnot olivat myös eri paikkakunnalla eikä työtön saa alennusta esim.matkoista, toisin kuin opiskelija. Sossusta ei myöskään herunut mitään, sillä sossun näkökulmasta en ollut työtön vaan täysipäiväinen opiskelija. Elin n.900€/kk, josta noin 700€ meni vuokraan ym. laskuihin.

Valmistuin jokunen vuosi takaperin hyvin arvosanoin. Alalle, jolla on vielä pienempi palkka kuin alalla, jolta olin lähtenyt.

Teen pätkätöitä, noin puolen vuoden pätkissä kokopäiväistä työtä. En nimittäin edelleenkään pysty täysipäiväiseen työhön ympäri vuoden. En kärsi enää masennuksesta, mutta minulla on muita kroonisia (ei mielenterveys )sairauksia, jotka pahenevat kokopäiväisestä työstä ja lisäksi puolen vuoden täysipäiväisen työn jälkeen olen niin naatti, että makaan sängyn pohjalla kaksi viikkoa toipumassa. Väsyn siis edelleen herkästi.

Olen nelikymppinen. Ystäväni ovat edenneet urillaan, tienaavat 3000€-5000€/kk. Tiedättekö, on eri asia olla pienituloinen silloin, kun kaikki ympärillä olevatkin ovat pienituloisia. Opiskeluaikoina ystävilläkään ei ollut sen enempää rahaa kuin minulla. Kellekään ei tullut mieleen tehdä paljoa rahaa vaativia asioita. Matkoilla ei nukuttu hotelleissa (elleivät ne sattuneet olemaan todella halpoja) vaan hostellissa tai teltassa. Ravintolassa käynti oli jotain hyvin harvinaista. 

Nyt minä olen se ainoa köyhä. Olen se pienituloinen silloinkin, kun käyn täysipäiväisesti töissä, sillä duunarin palkka on pieni ja siitä vähästä on säästettävä vuoden toista puolikasta varten, jolloin olen kykeneväinen tekemään vain satunnaisia keikkatöitä.

Ei ole varaa sairastua, sillä sairastaminen ja toipuminen on kallista. On siis tehtävä kaikkensa pitääksensä pikkuhiljaa ikääntyvän kehonsa terveenä (tai niin terveenä kuin se on mahdollista) ja etenkin mieli on pidettävä terveenä hinnalla millä hyvänsä. Ja pitää perussairaudet mahdollisimman vähäoireisina.

Hinnat ovat jatkuvassa nousussa. Hallitus aikoo leikata tukia. Miten minun sitten käy? Olen ponnistellut vuosia, tehnyt kaikkeni, jotta olen tässä kunnossa, että kykenen tekemään edes puolet vuodesta töitä. Alalla, jolla on naurettavan pieni palkka, mutta johon kykenen ja jossa viihdyn. Joudunko ensi vuonna kadulle? Jatkuvan pelon kanssa on vaikea elää. 

Tämän blogin tarkoitus ei ole olla hienosti kirjoitettua tekstiä. Olen poistanut riman kokonaan. Tästä blogista saattaa tulla maailmankaikkeuden pahinta roskaa, mutta hällä väliä, pidän kirjoittamisesta. Se riittäkööt syyksi kirjoittaa.

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.